B niin kuin brontosaurus

1280px-Laelaps-Charles_Knight-1897

”The Lost World toimii aikakoneena elokuvan ja erikoistehosteiden alkuajoille.” Elokuvaohjaaja ja animaattori Antti Laakso kirjoittaa animoitujen hirmuliskojen ajattomasta lumosta.

– – –

Dinosaurukset katosivat maapallolta 65 miljoonaa vuotta sitten. Suosituimman teorian mukaan maahan iskenyt asteroidi aiheutti rajun ilmastonmuutoksen, johon dinosaurukset eivät sopeutuneet. Satoja miljoonia vuosia maata hallinneet hirmuliskot katosivat ja jättivät jälkeensä vain luunsa ihmisten ihmeteltäviksi.

Varhaiset kulttuurit tulkitsivat dinosaurusten fossiileja omista lähtökohdistaan. Niiden epäiltiin olevan jättiläisten, lohikäärmeiden tai muiden myyttisten olentojen jäännöksiä. Raamatussakin kuvaillaan jättiolentoja,  kuten leviatania tai behemotia,  jotka voisivat viitata hirmuliskoihin. Kirjan mukaan tulkittuna vedenpaisumus tuhosi dinosaurukset vasta 6000 vuotta sitten, lukuunottamatta mahdollisesti niitä, jotka Nooa päästi arkkiinsa.

1280px-Laelaps-Charles_Knight-1897

Charles R. Knightin maalaus ”Leaping Laelaps ” vuodelta 1897 esittää eläväisiä Dryptosauruksia. Kuva: Wikimedia Commons.

Dinosauruksia on tutkittu tieteellisesti vasta noin 200 vuotta. Vuonna 1841 brittiläinen tiedemies Richard Owen ymmärsi, että fossiilijäänteet kuuluivat aivan omalle eläinryhmälle ja antoi sille nimen ”Dinosauria”, hirmuliskot. Tietämys dinosauruksista kasvoi nopeasti, ja uusia lajeja löydettiin sadoittain. Löydöt kiehtoivat aikalaisten mielikuvitusta ja dinosaurukset siirtyivät populaarikulttuuriin ja pian myös uuteen kasvavaan taiteenalaan, elokuvaan.

The_Lost_World_(1925)_-_film_poster

The Lost World -elokuvajuliste vuodelta 1925. Kuva: Wikimedia Commons.


The Lost World
(suom. Kadonnut maailma) vuodelta 1925 oli ensimmäinen realismiin pyrkivä dinosauruselokuva. Elokuva perustuu Sherlock Holmes -mestarisalapoliisin luojana tunnetun Arthur Conan Doylen vuonna 1912 julkaistuun kirjaan. Kirja – kuten elokuvakin – kertoo tutkimusretkestä Amazonin sademetsän syrjäiselle tasangolle, jossa dinosaurukset yhä elävät.

Doyle haastatteli kirjaa varten tutkimusmatkailijaystäväänsä Percy Fawcettia (jota pidetään Indiana Jonesin esikuvana, ja josta kertova erinomainen elokuva The Lost City of Z ilmestyi vuonna 2016). Fawcett kertoi retkistään Bolivian tutkimattomissa viidakoissa ja näytti valokuviaan niistä Doylelle, joka alkoi kuvitella esihistoriallisten olentojen yhä asuvan siellä.

The Lost World -elokuvan ohjasi Harry O. Hoyt, mutta se muistetaan Willis O’Brienin luomien dinosaurusten ansiosta. O’Brien oli itseoppinut animaattori ja tehnyt aikaisemmin stop motion -lyhytelokuvia, joissa luolamiehet ja dinosaurukset seikkailivat sulassa sovussa. Filmit tekivät vaikutuksen mm. keksijä Thomas Edisoniin, ja niiden kautta O’Brien lopulta sai tehostepestinsä elokuvassa.

The Lost Worldin dinosaurukset olivat monimutkaisella tavalla rakennettuja nukkeja. Niiden sisällä oli metalliluuranko, jossa oli pallonivelet. Näin dinosaurusta pystyi animoimaan eli muuttamaan sen asentoa aavistuksen kuva kuvalta. Luuranko oli päällystetty vaahtomuovilla, josta oli muovailtu lihakset. Ne taas oli peitetty kumilla ja lateksilla, johon oli tehty ihon yksityiskohtia, kyhmyjä ja ulokkeita. Jopa dinosaurusten huulia pystyi animoimaan, mikä mahdollisti niiden irvistelyn ja tunnetilojen kuvauksen. Joidenkin dinosaurusten sisällä oli ilmarakko, jonne pumppaamalla ilmaa ja päästämällä sitä pois pystyttiin luomaan illuusio hengittämisestä rintakehän kohoillessa ja laskiessa. O’Brien kehitti myös tekniikan, jolla hän pystyi saumattomasti yhdistämään samaan kuvaan animaatiota dinosauruksista  ja elävää kuvaa näyttelijöistä.

The_Lost_World_(1925)_2-2

Bessie Love versus Allosaurus. Kuva: Wikimedia Commons.

Ilmestyessään The Lost World oli jonkin sortin sensaatio. Aikalaiskriitikot ylistivät dinosaurusten toteutusta: ”Elokuvat ovat nykyään niin kehittyneitä, että studion tekninen osasto pystyy toteuttamaan tilauksesta täydellisen kopion dinosauruksesta tai brontosauruksesta.” (Picture Play Magazine, toukokuu 1925). Tai: ”Sir Arthur Conan Doyle on tehnyt todellisen palveluksen elokuvamaailmalle tuotannollaan The Lost World. Me emme enää ihmettele miten elokuva on kuvattu. Me yksinkertaisesti hyväksymme sen nykypäivän elokuvallisena ilmiönä ja ylistämme kirjailijaa, ohjaajaa, tutkijoita ja valokuvaajaa.” (Movie Weekly, 7.maaliskuuta 1925). New York Times kirjoitti: ”[The Lost World] on ainutlaatuinen tuotanto, joka synnyttää paljon keskustelua, sillä osa kohtauksista on upeinta mitä elokuvissa on koskaan näytetty.” (New York Times, 9. helmikuuta 1925).

Hauskasti nykyspektaakkeleille tyypillisellä tavalla myös The Lost Worldin heikkoudet löytyivät inhimilliseltä osa-alueelta: ”On valitettavaa että muuten niin loistavaan fantasiaan piti saada hölmö rakkaustarina ja paljon väsyttävää modernia hömppää. Ihmeellisten eläinten ja oudonkauniiden maisemien jälkeen kärsivällisyys on koetuksella typerien tutkimusmatkailijoiden kanssa. Lisäksi näyttely on hyvin huonoa. Kun retkikunta ensimmäisen kerran näkee villieläimiä, he eivät näytä enempää hämmästyneiltä kuin miljonääri saadessaan laskun illallisklubilta.” (Movie Weekly, 7. maaliskuuta 1925).

The Lost World loi pohjan tuleville seikkailuelokuville. O’Brien toteutti kahdeksan vuotta myöhemmin länsimaisen elokuvan ehkä ikonisimman hahmon: King Kongin. King Kong (1933) on oikeastaan paremmin tehty versio The Lost Worldista, jossa brontosauruksen tilalle on vaihdettu jättiläisapina. Elokuvien juonet ovat lähes identtiset. Samalla stop motion vakiinnutti asemansa erikoistehosteena.

O’Brienin seuraajista kuuluisin on amerikkalainen Ray Harryhausen (1920–2013). Hän kehitti tekniikkaa pidemmälle ja toteutti animaatiokohtaukset esimerkiksi elokuviin Beast from 20 000 Fathoms (1953) ja Jason and the Argonauts (1963). Stop motionia käytettiin tehosteena live-elokuvissa aina 90-luvulle asti. Klassikot kuten Star Wars (1977), Terminator – tuhoaja (1984), ja Robocop (1987) turvautuivat stop motionin kekseliääseen käyttöön,  jota täydennettiin lähikuvaroboteilla ja -nukeilla.

Jurassic-Park

Jurassic Parkin kohokohta, kun Tyrannosaurus rex viimein paljastetaan. Kuva: Universal Pictures.


Jurassic Park
(1993) oli kuolinisku stop motionin käytölle elokuvien erikoistehosteena. Tarkoituksena oli alunperin toteuttaa elokuvan dinosaurukset niin sanotulla go motion -tekniikalla, stop motionin kehittyneemmällä versiolla, jossa kuvattavaan nukkeen saatiin mukaan liike-epäterävyys. Hankala tekniikka kuitenkin hylättiin ja unohdettiin nopeasti, kun tekijäryhmä näki ensimmäiset tietokoneanimaatiotestit dinosauruksista. Loppu on historiaa ja nykyään tehoste-elokuvat turvautuvat lähes täysin tietokoneanimaatioon.

Jurassic Parkin tehosteet eivät ole vanhentuneet vieläkään, vaikka sen ilmestymisestä on jo 25 vuotta. Dinosaurusten luomisessa yhdistettiin saumattomasti eri tekniikoita. Osa dinosauruksista oli tietokoneanimaatiota, osa valtavia animatronic-robotteja. Elokuvan roistot eli Velociraptorit olivat enimmäkseen toteutettu dinosauruspuvuilla, joiden sisällä oli näyttelijä.

92139-WikiCommons-Velociraptor_dinoguy2

Velociraptor nykytieteen valossa. Kuva: Wikimedia Commons.

Käsittelin lyhyesti The Lost Worldia kirjallisessa lopputyössäni Turun Taideakatemian animaatiolinjalta viisitoista vuotta sitten. Silloin en kuitenkaan katsonut elokuvaa kokonaan, joten korjasin nyt virheen tätä artikkelia varten.

Nykymittapuulla tarkasteltuna The Lost World on tietenkin vanhentunut. Käsitys dinosaurusten käyttäytymisestä ja ulkonäöstä on syventynyt ja nykivä stop motion on korvattu sulavalla tietokoneanimaatiolla. Elokuva on kuitenkin yllättävän viihdyttävä, ja varsinkin alkupuolen vimmainen ihmissuhdedraama saa nykykatsojan tirskumaan.

The Lost World toimii aikakoneena elokuvan ja erikoistehosteiden alkuajoille – se on seikkailuelokuvan prototyyppi, jonka kaavaa käytetään nykyäänkin. Uskon että jos olisin nähnyt The Lost Worldin vuonna 1925, sillä olisi ollut suunnilleen yhtä suuri vaikutus kuin nähtyäni Jurassic Parkin lapsena vuonna 1993.

Kuulostaa lähes tieteiskirjallisuudelta, että ihminen on löytänyt jäänteitä sukupuuttoon kuolleesta hirviömäisestä lajista, joka hallitsi planeettaamme noin 200 miljoonaa vuotta. Emme ehkä ajattele sitä kovin usein enää aikuisina, mutta elokuvien avulla voimme hieman palauttaa tätä lapsenomaista ihmetystä mieliimme. Siinä The Lost World onnistuu.

– – –

The Lost World -elokuva saa TAFFissa seurakseen Maajon rytmikästä livemusiikkia. Esitys sai ensi-iltansa tamperelaisella livesäestetyn elokuvan Loud Silents -festivaalilla huhtikuussa 2018, jossa se oli suurmenestys.

Elokuvaohjaaja, animaattori Antti Laakson kirjoittama teksti on alun perin julkaistu Loud Silentsin sivuilla keväällä 2018.

The Lost World x Maajo 
la 1.9. klo 18, Viinatehdas
Liput myynnissä verkkokaupassa!