Bruce Bickford – animaatiovelho

”Bruce Bickfordin erityiskyky on täytynyt olla kaiken samanaikainen hallinta ja uskomaton kärsivällisyys toteuttaa oma visionsa”, kirjoittaa Antti Laakso, joka on myös tavannut animaatiolegendan kerran. Bret Ingramin ohjaama Bickfordista kertova dokumentti nähdään Turun Kirjakahvilan sisäpihalla 27. elokuuta.

Bruce Bickford (1947 – 2019) oli animaation kummajainen, selittämätön hahmo joka pysytteli vankasti suuren suosion ulkopuolella, mutta nautti ja tulee nauttimaan kulttimainetta pienen piirin keskuudessa. Bickford edustaa epäkaupallisen animaation äärilaitaa. Hänen elokuvansa ovat vailla selkeää juonta, päähenkilöitä tai draaman kaarta. Ne ovat erittäin vaikeaselkoisia, mutta niistä voi nauttia myös täysin omanlaisena, eteenpäin vyöryävänä audiovisuaalisena kokemuksena. Ja jos on ikinä sekaantunut animaation tekemiseen, niin ymmärtää kuinka ällistyttävä työmäärä Bickfordin elokuviin on mennyt.

Bickfordin suosikkitekniikka oli vaha-animaatio, clay animation. Hänen animointityylinsä on hyvin tunnistettava: asioita syntyy, kasvaa, muuttaa muotoaan ja katoaa tasaisena virtana ja kuva-ala on täynnä liikettä. Liikettä ei rytmitetä tauoilla, eikä huomiopisteillä ohjata katsojan katsetta. Massan tuntua ei ole, vaan kaikki soljuu samalla vääjäämättömällä temmolla eteenpäin. Elokuvia on kutsuttu kuumeisiksi ja huumeisiksi painajaisiksi tai psykedeelisiksi metamorfooseiksi. Tuntuu että kaikkia klassisen animaation ja elokuvan ohjeita rikotaan, tai jätetään noudattamatta. Katsoja on Bickfordin mielen sisällä, ja voi vain hämmästellä mitä sille näytetään.

Mitä pienempi, sen parempi

Bickford tuntui olevan fiksoitunut pieniin vahaukkeleihin ja -akkeleihin. Kuten hän itse napakasti kiteytti: ”Mitä pienempi, sen parempi”. Bickfordin ehkä tunnetuimmassa elokuvassa Prometheus’ Gardenissa (1988) Bickfordin tyyli sopii aiheeseen täydellisesti. Tapahtumat sijoittuvat puutarhaan, jossa titaani Prometheus loi ihmisen savesta. Pikku hahmoja putkahtele kuvaan hengästyttävällä tahdilla. Pian eri ryhmittymät alkavat kamppailla keskenään, ja elokuva huipentuu Bickfordille tyypilliseen brutaaliin teurastukseen, jossa vahahamoja pätkitään, leikataan auki ja puolitetaan. Kaikessa on kuitenkin tasaisen tyyni ja toteava tunnelma, eikä verellä lutrata: ainoastaan vaha vaihtaa väriään. Elokuvassa on myös outoa huumoria, joka syntyy yksinkertaisten hahmojen vipellyksestä ja villisti vaihtuvista tapahtumista. Tuntuu kun seuraisi mielikuvituksellisen pikkupojan tinasotilasleikkejä hiekkalaatikolla.

Prometheus’ Garden (2008)

Animaationtekijänä minua ihmetyttää miten Bickford pystyi käytännössä toteuttamaan elokuvansa. Vaha-animaation teko on työlästä, vaikka animoitaisiin vain muutamaa hahmoa. Bickfordilla koko kuva-ala on liikkeessä ja liikkuvia hahmoja voi olla samanaikaisesti useita kymmeniä. Tajunnanvirralta vaikuttava kohtaus on todellisuudessa vaatinut tarkkaa suunnittelua ja toteutus kymmenien tuntien täydellisen keskittymisen. Bickfordin erityiskyky on täytynyt olla juuri tämä kaiken samanaikainen hallinta ja uskomaton kärsivällisyys toteuttaa oma visionsa. Bickford on elänyt ja hengittänyt animaatiota, ja pistänyt sen kaiken muun edelle.

Tapasin Bruce Bickfordin lyhyesti vuonna 2012 Saksassa Dresdenin elokuvafestivaaleilla. Valkopartainen, ikäistään vanhemman näköinen herra Bickford oli pukeutunut tyylikkäästi vaaleaan pukuun ja kaulahuiviin ja muistutti vanhaa velhoa, kuin kuihtunutta Gandalf Valkoista. Mies oli hiljainen ja ystävällinen, mutta hänellä oli pistävä ja ilkikurinen katse silmissä. Ei ole ihme että animaatioura oli jättänyt jälkensä, sillä elämän puhaltaminen satoihin pikku vahahahmoihin vaatii veronsa.

Antti Laakso

Bruce Bickfordista kertova dokumentti Monster Road Turun Kirjakahvilan sisäpihalla, torstaina 27. elokuuta klo 21. Vapaa pääsy!

Antti Laakso tapasi Bruce Bickfordin Dresdenin elokuvafestivaaleilla.